Eilen mulla oli todella ristiriitainen olo. Mua masensi, vaikken itsekään tiennyt miksi. Kun kello läheni jo viittä eikä poikakaveri ollut lähettänyt vielä yhtään viestiä, mun teki mieli itkeä. Sitten mietin, että ei herranjumala, kokoo nyt ittes! Mä en koskaan ollut rakastunut enkä erityisemmin ikävöinyt ketään. Mua on vaan ärsyttänyt seurustelevat ihmiset, jotka valittaa kun on niiiin ikävä niiden ihanaa kultamurua. Oon vaan ajatellut aina, että eikö noi nyt muutamaa päivää selviä yksinään, säälittävää! Oon pienestä asti tottunut leikkimään yksin ja viettämään paljon aikaa omissa oloissani. Siihen tottuu eikä sitä sitten osaa kaivatakaan seuraa usein. Toki jos alkaa viikoksi venyä ettei näe ketään niin alkaa ahdistaa ja tulee yksinäinen olo, mutta mä oon vaan pitänyt siitä, että saan olla aika paljon rauhassa ja tehdä mitä haluan. Siksi en oo ikinä ymmärtänyt seurusteleviä, jotka liimautuvat yhteen ja kyselevät toisiltaan lupaa joka helvetin asiaan. On aina tehnyt mieli sanoa, että kai sä nyt osaat itsekkin ajatella ja tiedät mitä haluat tehdä! Tämän takia mä olin aivan hämmentyny ja sekaisin eilen mun olosta, että mikä tää tunne oikeen on. Mulla oli ilmeisesti ikävä, mikä on ihan uutta mulle. Mulla on ollut joskus pentuna varmaan viimeksi samanlainen tunne, jos on äiti mennyt hukkaan tai oon ollut yksin jossain. Sitten mulle tuli jonkinlainen alemmuuskompleksi ja ajattelin että nyt tää poika on jo kyllästynyt muhun eikä jaksa enää kauaa katsella mua. Kukaan poika ei oo koskaan ollu mulle noin ihana ja oikeasti rakastanu mua. Mulla on vaan huonoja kokemuksia, lyhyitä ja pinnallisia juttuja, mua on petetty, mua on painostettu ja mulle on valehdeltu. Ei siis mikään ihme jos en kovin helposti luota siihen mitä toinen sanoo. Mut kyllä mä alan nyt tajuta, että se poika, tai no mies, välittää musta oikeasti. Ei se muuten olis ostanut mulle toista liittymää tekstailuun kun mun oma saldo meni kiinni, ei se muuten olis kertonut musta vanhemmilleen ja ollu musta ylpeä. Ja kaikki ne ihanat ja kauniit asiat mitä se on mulle sanonut niin en mä voi enää epäillä sen tunteita. Mä nään sen silmistä miten se välittää musta. En vaan oo tottunu sellaseen, et oon jollekin niin tärkeä.
Ennen mua on alkanut aina ahdistamaan hirveästi jos joku poika on yrittänyt lähestyä mua. Mä oon jotenki menny lukkoon, piiloutunu mun suojamuurin taakse ja muuttunu etäiseks ja ehkä kylmäksikin. Mä oon aina yleensä ollu se joka on alkanu vältellä ja vastannu lyhyesti viesteihin ja antanut pakit. Mut mä tajusin nyt, että oon oollu niin hukassa itseni kanssa, epävarma eikä vastaan oo tullu sopivaa tyyppiä, jonka kans kemiat toimis. Oon lisäksi tosi nirso, löydän aina vikoja toisesta ja yleensä en voi poikien seurassa olla oma itseni vaan oon hiljaa ja vaivautunu. Mut tän tyypin kans on jotain niin erilaista etten ois ikinä uskonu löytäväni sellasta ihmistä, varsinkaan
täältä ja näin pian! Sen kanssa mulla on hyvä olla, sen kainalossa on ihanan turvallista ja se on muutenki niin ihana. Tullaan toimeen ja äskenki se sano "oot maailman paras<3". Jos mä oppisin tässä itsestäniki tykkäämään kun nyt on kivoja ja välittäviä ihmisiä ympärille eikä niinku joskus ennen. Se on mua kylläki kuus vuotta vanhempi, mutta ei se mua haittaa koska se on vaan hyvä asia. Mä en jotenkin vaan tuu toimeen oman ikästen kanssa. Ne on jotenkin niin lapsellisia ja erilaisia ku minä. Mulle onki sanottu et vaikutan ikäistäni vanhemmalta enkä oo niin samanlainen mitä muut mun ikäset pinnallisemmat tytöt. Mä toivon todella et tää juttu tulis kestään, koska mä oon vihdoinki löytäny jonku joka rakastaa mua ja mä sitä <3
ps. huomenna taas ryhdistäydyn, tänään olin kaverin valmistujaisjuhlissa ja on tullu syötyä kaikkee aivan liikaa. Huomenna alkaa eka kesäloma viikko niin hyvä alottaakin!
