I'm not to blame of your world turns to black.

Eilen mulla oli todella ristiriitainen olo. Mua masensi, vaikken itsekään tiennyt miksi. Kun kello läheni jo viittä eikä poikakaveri ollut lähettänyt vielä yhtään viestiä, mun teki mieli itkeä. Sitten mietin, että ei herranjumala, kokoo nyt ittes! Mä en koskaan ollut rakastunut enkä erityisemmin ikävöinyt ketään. Mua on vaan ärsyttänyt seurustelevat ihmiset, jotka valittaa kun on niiiin ikävä niiden ihanaa kultamurua. Oon vaan ajatellut aina, että eikö noi nyt muutamaa päivää selviä yksinään, säälittävää! Oon pienestä asti tottunut leikkimään yksin ja viettämään paljon aikaa omissa oloissani. Siihen tottuu eikä sitä sitten osaa kaivatakaan seuraa usein. Toki jos alkaa viikoksi venyä ettei näe ketään niin alkaa ahdistaa ja tulee yksinäinen olo, mutta mä oon vaan pitänyt siitä, että saan olla aika paljon rauhassa ja tehdä mitä haluan. Siksi en oo ikinä ymmärtänyt seurusteleviä, jotka liimautuvat yhteen ja kyselevät toisiltaan lupaa joka helvetin asiaan. On aina tehnyt mieli sanoa, että kai sä nyt osaat itsekkin ajatella ja tiedät mitä haluat tehdä! Tämän takia mä olin aivan hämmentyny ja sekaisin eilen mun olosta, että mikä tää tunne oikeen on. Mulla oli ilmeisesti ikävä, mikä on ihan uutta mulle. Mulla on ollut joskus pentuna varmaan viimeksi samanlainen tunne, jos on äiti mennyt hukkaan tai oon ollut yksin jossain. Sitten mulle tuli jonkinlainen alemmuuskompleksi ja ajattelin että nyt tää poika on jo kyllästynyt muhun eikä jaksa enää kauaa katsella mua. Kukaan poika ei oo koskaan ollu mulle noin ihana ja oikeasti rakastanu mua. Mulla on vaan huonoja kokemuksia, lyhyitä ja pinnallisia juttuja, mua on petetty, mua on painostettu ja mulle on valehdeltu. Ei siis mikään ihme jos en kovin helposti luota siihen mitä toinen sanoo. Mut kyllä mä alan nyt tajuta, että se poika, tai no mies, välittää musta oikeasti. Ei se muuten olis ostanut mulle toista liittymää tekstailuun kun mun oma saldo meni kiinni, ei se muuten olis kertonut musta vanhemmilleen ja ollu musta ylpeä. Ja kaikki ne ihanat ja kauniit asiat mitä se on mulle sanonut niin en mä voi enää epäillä sen tunteita. Mä nään sen silmistä miten se välittää musta. En vaan oo tottunu sellaseen, et oon jollekin niin tärkeä.

Ennen mua on alkanut aina ahdistamaan hirveästi jos joku poika on yrittänyt lähestyä mua. Mä oon jotenki menny lukkoon, piiloutunu mun suojamuurin taakse ja muuttunu etäiseks ja ehkä kylmäksikin. Mä oon aina yleensä ollu se joka on alkanu vältellä ja vastannu lyhyesti viesteihin ja antanut pakit. Mut mä tajusin nyt, että oon oollu niin hukassa itseni kanssa, epävarma eikä vastaan oo tullu sopivaa tyyppiä, jonka kans kemiat toimis. Oon lisäksi tosi nirso, löydän aina vikoja toisesta ja yleensä en voi poikien seurassa olla oma itseni vaan oon hiljaa ja vaivautunu. Mut tän tyypin kans on jotain niin erilaista etten ois ikinä uskonu löytäväni sellasta ihmistä, varsinkaan täältä ja näin pian! Sen kanssa mulla on hyvä olla, sen kainalossa on ihanan turvallista ja se on muutenki niin ihana. Tullaan toimeen ja äskenki se sano "oot maailman paras<3". Jos mä oppisin tässä itsestäniki tykkäämään kun nyt on kivoja ja välittäviä ihmisiä ympärille eikä niinku joskus ennen. Se on mua kylläki kuus vuotta vanhempi, mutta ei se mua haittaa koska se on vaan hyvä asia. Mä en jotenkin vaan tuu toimeen oman ikästen kanssa. Ne on jotenkin niin lapsellisia ja erilaisia ku minä. Mulle onki sanottu et vaikutan ikäistäni vanhemmalta enkä oo niin samanlainen mitä muut mun ikäset pinnallisemmat tytöt. Mä toivon todella et tää juttu tulis kestään, koska mä oon vihdoinki löytäny jonku joka rakastaa mua ja mä sitä <3

ps. huomenna taas ryhdistäydyn, tänään olin kaverin valmistujaisjuhlissa ja on tullu syötyä kaikkee aivan liikaa. Huomenna alkaa eka kesäloma viikko niin hyvä alottaakin!

Everything change.

On ollut taas pitkä tauko postailussa. Tämä kuukausi on ollut todella kiireinen, mukava ja erilainen ja asiat ovat muuttuneet suuresti. Viimeksi kun kirjoittelin jotain ylös, olin taas masentunut ja mietin itsaria. Nyt mulla on alkanu kesäloma, oon laihtunut noin 8 kiloa (!!!) ja seurustelen. Kyllä luitte aivan oikein minä olen laihtunut ja miten minä seurustelen?!?! No empä olisi itsekään uskonut muutama viikko sitten, olisin vaan nauranut katkerasti koko ajatukselle. Tässä kumminki viimesin teksti jonka oon kirjottanut ylös tämän kuun alkupuolelta:

"Tänään mulla oli 11 aika Ykassa. T:n kanssa puhuttiin, mut puolenvälin jälkeen mulle tuli tyhjä ja epätodellinen olo. Väsymys kietoutu päälle niin kuin verho ja meinasin vajota "koomatranssin" eli tuijotin vaan eteen ja piti pinnistellä, että jaksoin keskittyä kuuntelemaan. Samalla lauseiden ja sanojen muodostus tuntu jotenkin ylivoimasen raskaalta. Se kysy pojista, mutta en taaskaan saanut sanotuksi "sitä" asiaa. Jotenkin vaan en taaskaan saanut sitä ulos enkä kehdannut. Vaikka kyllähän mä tiedän että mun pitäis olla avoin ja kertoo kaikki mahdollinen, jotta ne pystyis edes auttamaan mua. Ens kerralla, lupaan! Sitten kysyi olenko miettinyt ikinä osastoa. Se puhu jostain Lakeuden mielenterveysosastosta ja jostain toisestakin. Jos menee toimintakyvyttömäksi eikä opiskelut enää onnistu niin sinne ainakin pääsisi. Oikeastaan mä haluaisin sinne. Olis ihanaa paeta 'tästä maailmasta' johonkin muualle. Mä oon kyllästyny tähän paskaan ja kaikkeen suorittamiseen. Musta taas tuntuu vaan etten jaksa. Loppupäivän mä meinasin itkee, masensi ja ootin et pääsen kotiin nukkuun. Nukuinki 1,5h sikeästi ja vieläki väsyttää. Mä ajattelin tänäänki et vastaantulevat ihmiset tuijottaa mua vihasesti eikä tykkää musta, vaikka tiedän että kuvittelin. Sitten ajattelin ettei T tykkää musta kun olin niin lyhytsananen. Ei helvetti mua itkettää, mä en jaksa. Ens kerralla tilitän kaikki mun paskasta olosta. Eilenki katoin itsemurhan tekotapoja ja mietin taas niitä parhaimpia vaihtoehtoja. En tiedä, blah.

Mä haluan vaan mennä nukkumaan, olla ja unohtaa kaiken. Leijua ja olla kevyt. T sano, että vielä mun tila ei oo mennyt psykoosiin eikä toivottavasti meekään. No sehän voi olla mahdollista, että alan kohta kuvitella asioita kun yritän muutenkin paeta todellisuutta ja elämää. Mä nukun, oon koulus, dataan, masistelen ja joskus yritän elää. That's it. Mun pitäs kuulemma tehdä juttuja joista tykkään ja joista saan energiaa. Mua ei oo pitkiin aikoihin kiinnostanu tehä mitään. Ennen luin paljon, olin ulkona, kuvailin, kokeilin meikkejä, kirjottelin juttuja ym. Nyt mä vaan istun koneella enkä jaksa tehä oikeestaan mitään muuta. Sitten pitäs elää terveellisesti. Mua ei kiinnosta oikeestaan ku poltan ja teen hidasta itsemurhaa. Jos ei nopeaa niin sitten hidasta saatana. Tuskimpa muutenkaan elän pitkään. Enkä halua vanhana kitua ja yrittää tehä itsaria. Mieluummin teen sen nuorempana. Kattoo nyt. AINII, T sano et 'oot laihtunu, ainaki mun mielestä näyttää siltä.' JES! Mut tänää vedin kokonaisen pakastepizzan. Juu ei oo anoreksiasta vaaraa ei."

Kerron huomenna lisää, tänään mä aion mennä kaverin kanssa lenkille ja illalla mun poikaystävälle. Mä en vieläkään oikeen sisäistä tätä, kaikki on muuttunut niin kertaheitolla. Oon vieläki vähä hukassa ja hämmentyny, mut nyt mulla on vähän parempi olla.

Dance in the dark.

Enpä oo viikkoon taas kirjotellu. On ollu kiireistä, mutta se on ollu hyvä asia, koska en oo ehtiny miettiä edes mitään kovin masentavaa. Muuta kuin tietty se, että olen aivan liian lihava. Joo eilen menin miespuolisen kaverin autoon, joka sano "no huhhuh". Vastasin "Ai mitä?". "Näytät melkeen liian hyvältä."....vastasin siihen "Nojaa, empä nyt sanois." Kai mulla oikeesti on huono itsetunto, koska en mä vaan nää sitä et olisin mitenkään 'hyvännäkönen'. Tai tää sairaus on vaan vääristäny mun omakuvaa. Mutta enhän mä sitä itselle tietänkään myönnä et olisin väärässä. Mä nään itseni sellasena ku oon; liian lihavana ja liian rumana. Lisäksi se sano "Mä en tajua, sulla on jonossa jätkiä etkä sä oo innostunu." Sanoin vaan, et no ei niitä nyt missää jonossa sentään oon. Voi luoja ja vaikka oliskin niin ne kyllästys muhun parissa päivässä. Eikä noi asiat oo mulla todellakaan mitenkään yksinkertasia. Eli ei mee niin et joku tykkää musta ja se on kiva et joo voisin alkaa seurustelemaan. Ei tosiaan, tää on mulle niin hankalaa ja monimutkasta ja mua pelottaa. Sen takia mä yritän olla päästämästä ketään poikaa liian lähelle, koska mua alkaa ahdistaan ja ei ne muutenkaan kestäis mua kovin kauaa.

Nyt mulla on tässä aikaa ja oon yksin. Heti kaikki iskeytyy jotenkin päälle ja mua alkaa masentaan. Ahdistaa vähän ja tekisi mieli paeta johonkin toiseen maailmaan. Eilen olin kahden kaverin kanssa, toista en tuntenut, mutta tulin hyvin sen kanssa juttuun ja olin yllättävän puhelias. Siihen olen tyytyväinen. Silti koko ajan katselin kateellisena niiden käsiä ja jalkoja ja ajettelin haikeana "ne on niin ihanan laihoja." Tää syömishäiriöpaska on siinä mielessä perseestä, että mä ajattelen lähes kaikkea mustavalkosesti. Ihanku laiha ja lihava olis sama asia kuin elämä ja kuolema. Jos oot laiha sulla on kaikki hyvin ja oot onnellinen, jos oot lihava sulla ei mitään toivoakaan ja oot epäonnistunu. Haluan vaan joku päivä tuntee itseni kevyeksi keijukaiseksi, joka on kaunis, onnellinen ja rakastaa itseään sekä muita. Se vaan tuntuu olevan niin kaukana. Välillä tuntuu et kaikki menee parempaan suuntaan, elämä onkin ihan mukavaa ja seuraavana päivänä kaikki tuntuu pirstaloituvan ja peittyvän pimeän verhon taakse. Silloin mä haluan vaan upota johonkin tiedottomaan tilaan ja itkeä niin kuin esimerkiksi nyt.